Minulla on ikävä

Seison Hirsitalon pihassa ja pystyn hädin tuskin uskomaan sitä mitä näen. Meillä on välimatkaa kymmenen metrin verran. Kysyn itseltäni --- Onko tuo Waari? Onko Waari ihan oikeasti tullut takaisin? Miten se on mahdollista? Lähestyn sinua ripeästi ja varmasti. Olen innoissani. Pääni on samaan aikaan täynnä kysymyksiä mutta kuitenkin tyhjä. Sydämeni hakkaa kun kävelen sinua kohti. Askellan tavalla, joka ei välitä tippaakaan siitä tosiasiasta, että kuolema ei jakele meno-paluu -lippuja. Minun on vain päästävä luoksesi. Olethan siinä edessäni - elävänä. Lyhyen mutta intensiivisen tarkastelun perusteella näytät onnelliselta, hyvinvoivalta ja iloiselta. Hymyilet puhuessasi jollekin, mutta en tiedä kenelle. Minä näen vain sinut. Naurat välillä ja silmäkulmiisi muodostuu ilon ryppyjä. Kerrot luultavasti jotakin hauskaa tarinaa, jonka olet kertonut sata kertaa ennenkin. Rapsutat hiuksiasi ja niskaasi kun et tiedä mihin muuallekaan laittaisit kätesi. Niin teet aina kun kerrot jotakin tarinaa ja tunnet tyytyväisyyttä siitä, kun saat muut nauramaan. Kallistat päätäsi, naurat ja heilautat kättäsi huumorimielessä. Mietin ohimennen, olenko perinyt sinulta jotain eleitä. Huomaat minut vasta kun olen aivan edessäsi. Nostan käteni ja kiedon ne ympärillesi empimättä. En puhu mitään - halaan vain tiukasti ja suljen silmäni. Tätä olen odottanut kaksi vuotta. Halaat minua takaisin ja olen maailman onnellisin.

Herään unesta ja vaikka uni oli onnellinen, siitä herääminen tuntuu äärimmäisen raastavalta. Surun pahimmassa vaiheessa olin valmis luopumaan kaikesta omistamastani, vain saadakseni halata sinua vielä yhden kerran. Kaikki ne, jotka eivät ole saaneet tilaisuutta hyvästellä rakkaitaan, ajattelvat varmasti samoin. Halaus, jota niin kovasti olin toivonut kahden vuoden ajan, toteutui nyt unessani. Samassa tajuan, että kahdeksan päivän kuluttua tulee kuluneeksi tasan kaksi vuotta siitä, kun lähdit luotamme. Tulitko käymään unessani viestittääksesi, että sinulla on kaikki hyvin siellä missä olet?

Sydämeni särkyi tasan kaksi vuotta sitten, ja olen hitaasti koonnut palasia takaisin yhteen. Alussa tuntui, etten pääse ollenkaan eteenpäin. Olin monta kuukautta jumissa: en vain osannut jatkaa. En osannut elää elämääni. En tiennyt, miten sellaisessa maailmassa eletään, johon Waari ei enää kuulunut. Kaikki oli niin kylmää, onttoa ja turhanpäiväistä. Lisäksi tunsin oloni yksinäisemmäksi kuin koskaan aikaisemmin elämässäni.

Usein pysähdyn miettimään Waaria tavallisissa, arkipäiväisissä hetkissä. Vaikka kun tiskaan, kävelen, ajan autoa, pesen hampaitani tai solmin kengännauhojani. Saatan miettiä, mitä mieltä Waari olisi elämästäni nyt. Aika paljon on muuttunut, ja tiedän, että hän olisi ylpeä ja tyytyväinen.

Ikävä näyttäytyy eri tavoin päivästä riippuen; toisinaan ikävä tekee niin kipeää, että se tuntuu fyysiseltä kivulta kun taas joskus ikävä tuntuu vain tavalliselta ikävältä. Sellaiselta, joka tekee surulliseksi, mutta jonka kuitenkin kestää. Joskus ikävä haluaa kääriytyä ihaniin ja hauskoihin muistoihin - kertoa sinusta tarinoita eteenpäin. Joskus ikävä saa minut hymyilemäänkin, ja miettimään sinua hiljaa itsekseni ohikiitävän hetken ajan. 

Muistojen myötä olet läsnä maailmassani. Et ole poissa kokonaan. Rakkaus ja ikävä eivät koskaan katoa. Olet kanssani mökin viereisellä pellolla maistelemassa niittysuolaheinää, olet kanssani siellä vihreässä kuplavolkkarissa opettamassa minua ajamaan seitsemäntoistakesäisenä ja olet kanssani lammella soutelemassa. Näytät miten kala perataan ja paistat parhaat muurinpohjaletut: "Nyt olis waarin lettuja tarjolla topakoille tytöille", kutsu kuului. 

Olet sydämessäni. Ikuisesti. 

Matka maisteriksi

Graduohjaajani pyysi minua kirjoittamaan opiskelusta ja valmistumisesta Åbo Akademin suomen kielen oppiaineen ylläpitämään blogiin, joka oli suuri kunnia. Haluan liittää blogikirjoituksen omaankin blogiin.

Yksi aikakausi on nyt takanapäin, (joka tuntui sitä eläessä loputtomalta - jälkeenpäin 5,5 vuotta tuntuu...no, lyhyeltä) ja toinen voi alkaa... 

Tässä se tulee!

"Eppujen, Juicen, Irwinin ja Hectorin laulunsanat kaikuivat lapsuudenkotini seinien sisällä 90-luvulla. Heidän lyriikkansa ovat syöpyneet syvälle sieluni sopukoihin, ja niissä on mielestäni kaikki melankolisen kaunis, syvä ja rehellinen. Arjen kuvausta paljaimmillaan. Heidän lyriikkansa tarjoilevat kuulijoille suomen kieltä parhaimmassa mahdollisessa muodossa.

Rakas Waarini oli aikoinaan ahkera kirjoittaja, ja hänen poismenonsa jälkeen lukiessani hänen armeija-aikaisia muistelmiaan ja runojaan, ymmärsin jotakin ratkaisevaa identiteettini kannalta. Ymmärsin, miksi kirjoitan ja mistä kirjoittamisen halu kumpuaa. Se on sisäänrakennettua. Ymmärsin myös sen, miksi kaikista ihmisistä juuri Waarini kiikutti ylpeänä runojani paikallisen lehden julkaistavaksi.

Rakastan kirjoittamista, ja suomen kieli on ehdottomasti kaunein kieli, jonka tiedän. Kun äitini antoi minulle ensimmäisen päiväkirjani, sen täyttäminen vei täysin mukanaan. Jossain teini-iän taitteessa, kun kyseiselle iälle ominaiset vimmaiset ja vahvat tunteet täyttivät nuoren tytön mieltä, löysin rauhaa – ja monesti lohtuakin – runojen kirjoittamisesta. Lukiossa kirjoitin edelleen runoja, mutta tuossa iässä aloin entistä enemmän nauttia esseiden kirjoittamisesta. Arvosanatkin kielivät aidosta kiinnostuksesta kirjoittamista kohtaan.

Minulla on ollut matkassani suurenmoinen onni, koska suomen kielen opettajani ovat aina olleet ihania ja inspiroivia tyyppejä. Olen kiitollinen kaikista loistavista suomen kielen opettajista, jotka ovat sysänneet minua siihen suuntaan, jonne minun aina kuuluikin mennä. Lukiossa kerroin hyvin itsevarmasti suomen kielen opettajalleni suunnitelmastani hakea Åbo Akademihin opiskelemaan suomen kieltä. Haave kuitenkin unohtui hetkeksi, kun sain valkolakin ja elämä tapahtui. En olisi uskonut, että kymmenen vuotta haaveen lausumisesta ääneen, voin tosiaankin kuuluttaa kaikille, että minä tein sen. Toteutin unelmani.

Muistan sen uskomattoman tunteen, jonka koin, kun tulin finskalle. Huomasin olevani oikeassa paikassa. Olin tekemässä juuri sitä, mitä minun oli tarkoitettukin tekevän. Olin maailman onnellisin, kun olin vihdoin löytänyt oman paikkani maailmasta. Osasin arvostaa opiskelupaikkani todella korkealle, koska olin eksynyt matkalla ja opiskellut alaa, joka ei sopinut minulle eikä tehnyt minua onnelliseksi. Suomen kielen opiskelu teki minut onnelliseksi, ja opintojen etenemisen myötä myös tulevaisuudenhaaveni kirkastuivat. Suurin osa opiskelukavereistani halusi opettajiksi. Itse osasin opiskelujen alussa ainoastaan sanoa, että opettajaa minusta ei tule. Tunsin välillä hieman huonommuudentunnetta erilaisuudestani ja siitä, ettei minulla ollut mitään suunnitelmia tulevaisuuteni varalle, kun olin ”vain” suomen kielen yleisellä linjalla. Aloin kuitenkin pikkuhiljaa luottamaan siihen, että löydän paikkani, samalla tavalla kun löysin finskalle.

Finskalla on aivan ihana ja kotoisa ilmapiiri, ja siitä käy kiittäminen siellä työskenteleviä ihmisiä, jotka tekevät joka päivä töitä sen eteen, jotta me opiskelijat onnistuisimme. Erityisesti kolme ihmistä jää minulle vahvasti mieleen. Meidän maailman ihanin ja rauhallisin professorimme Urpo Nikanne, joka kärsivällisesti jaksoi innostua kaikista tasaiseen tahtiin vaihtuvista aihepiireistä, joita ehdotin graduni teemaksi. Jo eläkepäivistään nauttiva Eeva Lähdemäki, jonka luennoille oli aina mukava mennä ja jonka kanssa synkkasi heti alusta asti, ja höpöttelimme paljon muutakin kuin vain opiskeluun liittyviä asioita. Eevan luento oli itseasiassa ensimmäinen, johon finskalla osallistuin. En ikinä unohda sitä, kuinka avosylin hän otti minut vastaan, vaikken ollut siinä vaiheessa vielä päässyt virallisesti finskaan sisälle. Ihana kandi- ja graduohjaajani Leena Maria Heikkola, joka viikko toisensa jälkeen jaksoi kannustaa minua kunnianhimoisessa aikataulutavoitteessani gradun suhteen. Leena Marialla on myös taito valaa uskoa toiseen, silloin kun tuntuu, ettei hommista tule mitään. Lisäksi hän on huikean inspiroiva ja avulias ihminen. Olen kiitollinen teille jokaiselle. Kiitos, kun teette finskasta sen finskan, mikä se on. Se ei voisi olla parempi paikka.

Kirjoitin pro gradu -tutkielmani blogeista ja bloggaamisesta. En halunnut kirjoittaa kielioppiin liittyvistä asioista, koska se ei sinänsä ole ikinä kiinnostanut minua suuremmin, mikä on outoa suomen kielen opiskelijan suusta lausuttuna, tiedän. Minua kiinnosti enemmän muut osa-alueet suomen kieltä opiskellessa, yhtenä esimerkkinä suomen kirjallisuuden historia. Ajattelin, että kielioppiosuus on osa opintosuunnitelmaa, josta on vain päästävä läpi. Suomen kielen opiskelu on paljon muutakin kuin vain kielioppia. Perustelin graduvalintani sillä, että blogeissa kirjoitetaan paljon, ja kaikki kirjoittaminen muokkaa aina kieltämme. Halusin aiheen, joka todella kiinnostaa minua ja josta jaksan kyllästymättä kirjoittaa. Kirjoitin graduni blogien markkinointisidonnaisuuksien ilmoittamisesta. Otsikoksi valikoitui Blogit nykyajan markkinointivaikuttajina. On aivan mahtavaa, että kaksi kiinnostuksenkohdettani, blogit ja markkinointi, tarjosivat minulle pro gradu -tutkielman aiheen. En voisi olla onnellisempi gradun aiheenvalinnasta. Kuljin rohkeasti omalla tielläni, keskityin omaan tekemiseeni, enkä enää vahingossakaan vähätellyt itseäni tai tuntenut huonomuudentunnetta. Palkintona siitä kaikesta kovasta työstä saan nyt kutsua itseäni filosofian maisteriksi.

Olen elävä esimerkki siitä, että suomen kieltä kannattaa hakea opiskelemaan, vaikka ei haluaisi opettajaksi tai kielioppi ei hirmuisesti kiinnostaisikaan. Åbo Akademilla suomen kielen opiskeleminen avaa nimittäin hienoja ovia tulevaisuuden seikkailuihin. Tämän todistaa se, että valmistuttuani sain heti töitä. Siirryn opiskelijaelämästä suoraan työelämän pyörteisiin. Teen töitä sisällöntuottajana, ja kyseisessä pestissä pääsen tuottamaan sisältöä yrityksen nettisivuille sekä kirjoittamaan uutiskirjeitä. Näissä tehtävissä hyödyn suuresti siitä, että olen opiskellut suomen kieltä.

Matka opiskelijana on nyt takanapäin, ja matka maisterina voi alkaa!"

Ikuisesti sydämessä

En ole poistanut kesästä jääneitä punaisia kynsilakan jämiä varpaankynsistä, koska lakkasin ne silloin kun Waari vielä eli. 

Kynsilakka kului pois yhtä hitaasti kuin pyrkimykseni päästä elämässä edes jollain tavalla eteenpäin. Kynsilakan käydessä vähiin en osannut vieläkään päästää irti vaan suorastaan iloitsin rumasta kuluneesta kynsilakasta.

Mulla on onneksi vielä jotain konkreettista mistä pitää kiinni. Mitä teen kun ne lähtee kokonaan?

Mun ajanlasku on muuttunut. Uusi elämä alkoi sinun kuoleman jälkeen ja sen nimi on suru. Olen puolen vuoden aikana tutustunut uuteen todellisuuteen: elämä ennen sinun kuolemaa ja elämä sinun kuoleman jälkeen. On vain asioita joita on tapahtunut silloin kuin vielä elit ja on vain asioita joita on tapahtunut sinun kuoleman jälkeen. Ennen ja jälkeen. Ennen asioita tapahtui elämässäni silloin kun ne tapahtui. Nyt ainoastaan ennen ja jälkeen. Luulisin, että silloin kun lopetan kytkemästä elämääni ja sen tapahtumia sinun elinkaareesi, voin hengittää vapaammin. Tällä hetkellä ajanlasku on yhtä kuin suru ja suru on yhtä ajanlaskun kanssa.

Aika on ihmeellinen asia. Siitä tuntuu olevan ikuisuus, mutta kuitenkin vain hetki. Suru on läsnä ja kipu tuntuu tuoreelta. Suru on sydämestä tipahtaneet sirpaleet. Aika ei itsessään tee mitään, ei se korjaa tai hoida haavoja vaikka kaikki niin väittävät. Poimit itse ne sirpaleet, korjaat ja hoidat haavat. Omalla tavallasi. Ehkä joku toinen auttaa sinua matkan varrella poimimalla sirpaleen, joku toinen toisen. Onko sinulla surua? kysyi tuntematon nainen bussissa. Puhuin, itkin, puhuin ja itkin. Hän kuunteli, otti kaiken vastaan ja osasi sanoa juuri oikeat sanat. Hän uskalsi kysyä, ei kääntänyt katsettaan pois mun tuskasta. Hän silitti mun kättä. Poimi sirpaleen mun puolesta. 

Waari tuntee mun sydämestä tipahtaneet sirpaleet ja pitää huolta lähettäen maanpäällisiä enkeleitä vierelleni.

Olin pitkän aikaa pelkästään kävelevä möykky surua. Minä olin yhtä kuin suru. Ei ollut mitään muuta. Joinakin päivinä möykky surua jaksoi siirtyä aamuisin sängystä sohvalle, missä se tuijotti mustaa tv-ruutua tuntitolkulla ja joinakin öinä suru tuijotti parvekkeelta tähtiä kun se ei saanut unta. Joskus se puhui itsekseen ja joskus se yritti käydä kauppaa Jumalan kanssa. Kävi ilmi ettei se onnistu. Usein suru halusi onttojen seinien sisältä muiden seuraan ja vaikka tuntui äärettömän pahalta olla kodissasi ilman sinua, sain lohtua muiden seurasta. Läheisten, joista tuntui yhtä pahalta kuin minusta. Vain siellä tunsin olevani lähellä sinua ja huijasin itseäni, että saatat hetkenä minä hyvänsä kävellä rappuset yläkertaan ja humorisesti - mitä suurimmalla rakkauden äänellä - heittää "Mitä te kakarat pidätte niin hirveetä meteliä.. Kuka haluaa jäätelöä?"  Mutta et tullut ja ikävä vain kasvoi.

Et sinä ole lentänyt pois 

et kadonnut aamujen usvaan 

etkä lähtenyt lintujen mukaan

olet vain kävellyt kulman taakse 

eikä se ole menemistä minnekään

sillä näetkö

olet ihan tässä

tässä hetkessä ja jokaisessa sekunissa

tämän jälkeen ja ennen

enkä minä itke vaikka itkenkin 

sillä sinä olet minuun tarttuva sumu

ja niin on surukin

sumu, jonka läpi on kuljettava

päästämättä irti

yhdenkään

muiston 

kädestä

Hanna Lind

Yhtenä päivänä huomasin, että kynsilakka oli kokonaan poissa mutta sinä olit edelleen kanssani ja minä olin enemmän itseni kuin aikoihin. Kaikki se mitä olit tehnyt ja sanonut. Tapa, jolla olit hymyillyt ja nauranut. Tiedän, että vuosienkin päästä ihan tavallisena aurinkoisena tai sateisena sunnuntaina, tulet saamaan hymyn mun huulille ja niin sinun rakkautesi jää elämään - juuri sellaisena kuin sinä olit eläessäsi, Waari. 

WAARI

"Nyt on huonoja uutisia."

Tuosta surullisesta puhelinsoitosta on tänään tasan kuukausi. Iskän ääni murtui ja tiesin, ettei sinua enää ole. Tuohon hetkeen pysähtyi koko elämäni. Maailmani romahti. Turvallinen kuplani puhkesi ja elämä näytti julmuutensa. Pieni osa minusta lähti mukaasi sinä päivänä kun lähdit. Se pieni osa minua asuu nyt sydämessäsi. Tai onhan se aina asunut. Siitä päivästä lähtien kun synnyin. Silloin lähdit heti katsomaan minua, et edes mummia malttanut odottaa, hassu. 

Päivä päivältä ikävä sinua kohtaan kasvaa ja siinä samalla sydämeni särkyy aina vähän lisää. Mietin, ettei tästä tule ikinä loppua. Tuska puristuu sydämeni ympärille eikä anna millekään muulle elämässäni happea. Kaikki muu tuntuu niin pieneltä. Kaikki tuntuu niin kovin kylmältä, kun et ole enää kanssamme.

En ikinä kuvitellut elämääni ilman sinua. En ajatellut että voisit ikinä lähteä. Järjen tasolla tottakai tiedostan, että täältä maailmasta jokaisen on vuorollaan lähdettävä, mutta tunteen tasolla en pysty varmaankaan ikinä sitä käsittämään. Koska ei niin erityislaatuinen ihminen voi olla yhdessä hetkessä täynnä elämää ja seuraavassa hetkessä olla jo toisaalla. Miksi? Mitä jos? Ei.

Lähtösi jälkeen olen nukkunut mummin vieressä. Sinun puolella petiä. Painaen illalla pääni tyynyysi. 

Jalkojani ovat lämmittäneet villasukkasi. Puserosikin tuoksui aivan sinulta. Nuuhkin vaatteitasi ja mummi hymähti lempeästi ja itki vieressäni.

Lähtösi jälkeen olen vaeltanut öisin rakkaudella rakentamassasi talossa. Herännyt keskellä yötä ja istunut sohvalla. Katsonut pimeälle tielle: "Tuleekohan se ikinä takaisin?" Täällä on hirveästi kukkia ja se tuntuu epätodelliselta, koska sinähän tulet ihan pian takaisin kotiin. Kävelen ikkunan eteen ja yritän siristää silmiäni nähdäkseni tähdet. Kynttilä, jonka mummi sytytti ulos palaa edelleen. Ääni päässäni kyselee jatkuvasti perääsi.

Viimeiset sanani sinulle olivat "Rakastan sinua" ja minusta siinä on kaikki. Nuo sanat jäivät sen vuoksi viimeisiksi, koska sanoin ne waarille joka kerta kun näimme tai puhuimme puhelimessa. Enkä enää ikinä saa kuulla lempeää ääntäsi kun vastaat "Jag älskar dig också."

Rakkaus on myös sanatonta. Miten lempeällä katseella katsoit minua ristiäisissäni pitäen kädestäni kiinni. Kasvoillasi oli maailman ylpein ja riemullisin hymy. Voisin tuijottaa tuota kuvaa tuntikausia. Silloin en voinut vielä aavistaa, kuinka äärimmäisen tärkeä ihminen tulisit elämässäni olemaan.

Olen maailman kiitollisin, että juuri sinusta tuli minun waarini. 

Synnyin kaikin puolin maailman onnellisimpien tähtien alle. 

Et olisi mitenkään voinut antaa enempää, sillä annoit jo äärettömän.

Maailmassa on nyt yksi lempeä katse vähemmän.

Mutta tiedän 

sieltä ylhäältä

sinä katsot minua.

Rakkaudella: sinun oma Hiiru

"Oliko tuo enkelikynttilä sun?"

Niin olin sen ajatellut päässäni: kävelen torille, sytytän kynttilän, pidän mielessäni hiljaisen hetken ja kävelen pois. Olenhan jo käsitellyt tuon kamaluuden. Enää ei tarvitse itkeä. En ainakaan itke, - järkeilin päässäni.

Miten väärin ajattelinkaan. Miten yhdessä sekunissa aikomukseni muuttuikin päinvastaiseksi kun kyyneleet alkoivat virrata pitkin poskiani. Eihän mun pitänyt. Miten niin äärettömän paljon tuskaa ja surua tuottava kamaluus on saanut aikaan niin äärettömän kauniin näyn? Suorastaan sokaisevan kauniin. Olin voimaton. 

Katselen loputonta kynttilöiden ja kukkien muodostamaa saarta. Kynttilöiden kultaiset kannet kimaltelevat auringossa huumaavan kauniisti. Jopa pelottavan kauniisti. Auringonkukat viestittävät omaa sanomaansa: ilo ja valo jossakin tunnelin päässä. Meitä ei murreta. Yhdessä taistelemme pahaa vastaan hyvällä, kauneudella ja sydämellä. Antaen tukea toinen toiselle. Ei vastata pahaan pahalla - ei vihapuheella tai -toimilla. Se olisi vain loputon suo.

"Aika vaikuttava näky, vai mitä?"

"Oliko tuo enkelikynttilä sun?"

Minua oli varovaisesti ja tunnustellen lähestynyt torilla vapaaehtoistyössä päivystänyt Punaisen Ristin tukihenkilö.

Siinä me seisoimme. Kaksi toisillemme tuntematonta, jonka tämä hirveä tragedia oli yhdistänyt. Saan vuodattaa kaiken - koko pääni tyhjäksi. Hänen koko olemuksensa ja eleensä huutaa ymmärrystä minua ja ajatuksiani kohtaan. Mitkään sanat maailmassa eivät voi kuvailla, kuinka hyvältä se minusta tuntuu. 

Tulee hiljaisuuksia, syviä huokauksia, lisää kyyneleitä. 

Epätoivoa ja toivoa. 

Ihmettelyä uuden todellisuuden äärellä. 

Uusia näkökulmia tapahtumiin, ajatuksiin ja realiteetteihin. 

Hän seisoo edelleen vierelläni puhuen rauhallisella äänellään. 

Puhumme Turusta ja turkulaisten olohuoneesta, jonka ulkopuoliset torinakin tuntevat.

Puhumme pahuudesta.

Puhumme hyvistä ihmisistä, jotka yhteisvoimin ovat saaneet aikaan nöyräksi vetävän näyn.

Puhumme auringonkukista.

Ajattelin, että hänet on lähetetty tänne meitä varten - siis yhtä lailla minuakin varten. 

Tuo ihana, kiltti, tuntematon ihminen antaa minulle arvokkainta, mitä tässä maailmassa voi toiselle antaa. 

AIKAA. 

Ajatukseni nopeasta käynnistä torilla muuttui pienessä hetkessä puolentunnin terapiahetkeksi.

Sain henkistä lääkettä kipuihin, joiden luulin jo pikkuhiljaa hälvenneen.

Tapa, jolla tulin kohdatuksi, muutti jotakin minussa.

Olin turvallisessa paikassa, siellä ei ollut tilaa vihapuheelle tai rasismille.

Olin tuvallisessa paikassa, siellä missä oli tilaa inhimillisyydelle ja hyvyydelle.

Olen kohtaamisesta hämilläni, mutta superonnellinen ja -kiitollinen.

"Kiitos teille, kun olette täällä. Saanko antaa halin ennen kuin lähden?"

Kuvan ottanut Sanna Piispanen.

Kuvan ottanut Saara Törmänen.

(ETTÄ MÄ SUA) PARVEKKEELLA

TAATUSTI TURUN VIILEIN PARVEKE!

Oon häärinyt tämän jokakeväisen parveke"rojektin" kanssa nyt parisen viikkoa. Jokakeväinen "muuta parveke varastosta kivaksi kesäpaikaksi" -projekti. Viileähkö kevät vähän viivytti. Joka kesä parveke on näyttänyt erilaiselta. Koska hei maku muuttuu. Siis tottakai ne perusjutut on pysynyt samana, mut tiiättekö: tyynynpäälliset, kukat, matot, viltit - you name it - on vaihtunut. Ekana kesänä tässä asuessa parveke oli vaalenpunainen ja hempeä, viime kesänä keltainen ja iloinen ja nyt mietin että mitäköhän oon sillon hourinut. Haha.

NYT TÄNÄ KESÄNÄ SE ON MEINAA NIIN TYYLIKÄS JA MAKEE ETTEN KESTÄ, ETTÄ OKSAT POIS!! Ihana kesäkeidas <3 Kyllä tuolla nyt kelpaa nauttia aamupalaa tai istua iltaa hyvällä porukalla!

Haluan jakaa tämän innostuksen ja tyytyväisyyden myötä nämä ihanat kuvat teillekin :)

Mitäs olette mieltä? Miten onnistuin? :) Tänä kesänä niiiiiiiin täpöllä joku viini-ilta täällä, kaiffarit!

Pus pus & kesäterkuin <3:ida

Haluan kertoa sinusta, isomummi

Yksityiskohdat muodostavat elämän - ympäröivän maailman. Elämän ja maailman, jonka me niin hyvin väitämme tuntevamme. Pysähdytkö oikeasti koskaan katselemaan yksityiskohtia? Tunnetko elämän? Älä ikinä väitä, että yksityiskohdat olisivat turhia, että ne olisivat merkityksettömiä tai ajanhaaskausta. Älä väitä niin minulle. Ne merkitsevät kaikkea - elämää. Ne muodostavat elämän. Tunnetko sinä oikeasti, jos et koskaan pysähdy? Yksityiskohtien kyseenalastaminen on rinnastettavissa elämän kyseenalaistamiseen. Hymynkare. Pilke silmäkulmassa. Puusta tippuva pihlajanmarja. Pieni sateenkaari, joka muodostuu laiturilta uimaan hypätessä aurinkoisena kesäpäivänä. Lumen kimallus. Erityisen luja halaus. Ne kiehtovat. Näistä me haluamme kertoa. Näitä me haluamme kuulla. Yksityiskohdista - kauniista yksityiskohdista, jotka liittyvät rakkaaseen ihmiseen.

Nyt te ajattelette, että mihin tämä oikein johtaa... Liian korkealentoista, vai? En jatka, tai kiusaa teitä sen enempää. Pohjustus oli runojen uudelleen löytämistä varten. Ensimmäisen kirjoittamani runon monen, monen vuoden jälkeen. Tarkalleen ottaen se on runon teema. Olen tirauttanut sen vuoksi jo yhdet itkut, vaikka se ei ole edes valmis. Silti pystyn näkemään sen niin kirkkaana päässäni. Toivottavasti saan sen yhtä puhtaasi ja kauniisti ylös kirjoitettua - samalla tavalla kuin se kauniisti elää päässäni ja kuvitelmissani. Samoin kuin sinä, isomummi. Pitäkää peukkuja. 

Haluan kertoa sinusta

Pihan kaivo

Sammaleen peitossa

Sieltäkö hait vettä ennen?

Eteisen lasikuisti

Pitsiverhot 

Räsymatot

Kevättalven viileä hohde 

Tunkeutuu läpi ikkunoiden

Aamulehtiä pinossa penkillä

Ne on luettu

Vaari varmaan hakee ne joskus pian

Tai me viedään ne sille kun lähdetään

Kahden pienen tytön jalat 

Kipuavat portaita ylös 

Sinne missä leivinuuni hohkaa lämpöä

Siellä on myös sinun lämpö

Sinun luona on aina tuoretta rievää

Haarukanpistoja pinnassa

Muistan kun ajattelin

Ne on hassuja 

Rakkaudella leivottuja

Voita päälle ja suuhun

Sitten sulla on pieniä leikkiautoja 

Minä ainakin leikin sillä kultaisella

Lausut Citymarket Kitimarket

Sun mielestä auton kyydissä istuminen on kivaa

Pidät laulamisesta:

Nyt kerron mä sulle mun lapseni ja Maan korvessa kulkevi lapsosen tie

Sulla on sininen mekko ristiäisissä

Itken, kun nyt ajattelen sitä

Silloin minulla oli liian kiire varastaa show 

Etsiä suklaarusinoita sohvan alta 

Tehdä sitä mitä lapsi tekee

Nyt ymmärrän olevani siunattu

Kun tulimme katsomaan sinua

Tartuit käteeni

Silmistäsi näki

Sinulla on asiaa

Olen myöhemmin ajatellut sitä kaikkea mitä olisit halunnut sanoa

Se jäi kaikki ajatuksiisi

Olen aina halunnut ajatella, että halusit sanoa "Oletpa sinä kasvanut, sinä kaunis tyttö!"

Ja nyt haluaisin enemmän kuin mitään muuta

Näyttää sinulle

Että oikeasti olen

Jotta näkisit

Kuinka paljon olen ihmisenä kasvanut

Haluan kertoa sinusta

Tarinoita eteenpäin

Haluan kertoa sinusta 

Sellaisena kuin minä tunnen sinut

Koska se on minulle totta

Et ole poissa

Olet siinä pihassa

Ja leivinuunin vieressä

Ja minulla on viime päivinä ollut kamala ikävä

Sanon kiitos

Toivon sinun hymyilevän takaisin 

Taivaista asti

<3: ida